Abiturientti osaa kaiken - ja tietää senkin
Nainen ja vastaleivottu ylioppilas:
- Mahtaisi olla ihanaa tietää kaikki!
- Se on ihanaa!*
Kaikki sen tietävät, mutta ei kukaan niin varauksettomasti kuin lukion ekaluokkalainen.
Abiturientti on lukion kykenevin olento.
Abiturientti on lukenut suunnilleen kaiken. Abiturientti osaa suunnilleen kaiken. Abiturientin hiukset ovat kiiltävämmät ja hartiat leveämmät. Ja kun abiturientti stressaa, ovat huoletkin suuremmat.
Ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen on lukioille, rehtoreille, opettajille ja toisinaan vanhemmillekin suuri ponnistus. Mutta kaiken keskellä on abiturientti, jonka tulevaisuuden ovia ylioppilaskokeiden arvosanoilla kolkutellaan. Siksi abiturienteissa on hohdetta, jonka aistimisessa lukionsa vasta aloittaneet ovat erityisen herkkiä. Tuon pelonsekaisen ihailun on vanginnut Abiturientti-novelliinsa kirjailija Johan Bargum:
Alakäytävään ei ollut mitään asiaa, jos oli toisella luokalla, yläkäytäväläisiä.
Mutta yhden juoksutunnin aikana, kun melkein kaikki olivat menneet kotiin syömään, Mikael ei voinut olla hiipimättä sinne. Voinhan mä aina sanoa, että mä odotan jotain opettajaa, hän ajatteli ja meni katsomaan sitä huolestuneen näköistä kipsiukkoa, jolla oli iso painava pää. Sen nimi oli Ajattelija. Jalustaan oli joku töhertänyt käsittämättömän pikku tekstin: Oi mikä krappis.
Patsaan takana, aivan käytävän päässä, oli abiturienttien luokka.
Abiturientit olivat erilaisia kuin muut oppilaat. Ne tulivat ja menivät miten tahtoivat, ja välillä ne istuivat voimistelusalissa kirjoittamassa koko päivän yhteen menoon, ja koko koulu kulki varpaisillaan niiden takia, opettajatkin. Niiden luokkakin näytti erilaiselta. Niillä oli pöydät ja tuolit pulpettien sijasta. Ne löhöivät vetelästi tuoleissaan, jalat sojottaen minne tahansa, eivätkä ne nousseet seisomaan vaikka rehtori tuli luokkaan.
Ovi oli auki. Luokassa ei tuntunut olevan ketään.
Voinhan mä aina sanoa…no jotain, hän ajatteli sydän jyskyttäen ja hiipien sisään.
Musta taulu oli täynnä merkillisiä sanoja, joita hän ei käsittänyt. Keskellä katederia seisoi iso läpinäkyvä säästöpossu puoliksi täynnä kolikoita ja seteleitä.
- Se on meidän kotieläin. Sä saat kyllä ruokkia sitä jos haluat.
Hän hätkähti ja kääntyi katsomaan. Aivan luokan perällä istui joku abiturientti mutustelemassa voileipää.
- Etsitsä jotain?
Mikael nielaisi eikä saanut sanaa suustaan. Abiturientti katseli häntä tuumivasti.
- Tule tänne.
Ei kannattanut yrittää livistää. Parasta olla vaan niin kuin ei olisikaan ja toivoa, että pääsisi pelkillä haukuilla.
Hän meni abiturientin luo ja jäi seisomaan tämän eteen maahan tuijottaen.
- Istu.
Mikael kipusi lähimpään tuoliin. Se oli niin iso, ja pöytä sen edessä vielä isompi. Joku oli kaivertanut pöydänpintaan erilaisia merkkejä ja hahmoja; sitäkin ne tietysti saivat tehdä, hän ajatteli.
Abiturientti jauhoi leipäänsä ja katseli häntä.
- Pelkäätsä että mä puren?
Mikael ei tiennyt mitä vastata. Abiturientti ojensi hänelle yhden voileivän.
- Haluatsä?
Mikael ei käsittänyt yhtään mitään. Abiturienttihan ei vaikuttanut yhtään vihaiselta, päinvastoin, sen suupieliä nyki niin kuin sen olisi ollut vaikea pidättää nauruaan. Mikael otti voileivän, reikäleipäsiivun, jonka päällä oli paksu juustoviipale. Hän iski hampaansa leipään ja alkoi mutustella sitä.
Se maistuikin ihanalta. Hänestä tuntui, ettei hän ollut ikinä syönyt yhtä hyvää voileipää.
Bargum, Johan (1986) Abiturientti. Julkaistu novellikokoelmassa Kotieläimiä. Helsinki: Kustannusosakeyhtiö Tammi.
*Filosofiaa abituruksille. Veikko N:o 2, 1942-1943.
