Ylioppilastutkinnon historia

Ylioppilastutkinto sai alkusysäyksensä Turun Akatemian pääsykuulusteluista, joissa mitattiin kokelaiden latinan ja kristillisen opin perusteiden osaamista. Vuonna 1852 tutkinto sidottiin ensi kerran lukion oppimäärään. Tätä pidetään nykyisen ylioppilastutkinnon alkuna. Reilun 170 vuoden aikana ylioppilastutkinnosta on tullut kansallinen instituutio, joka on keskeinen osa suomalaista koulu- ja yliopistolaitosta.

Sivistystä koko kansalle

Ylioppilastutkintolautakunnan entisen puheenjohtajan (1998–2006), emeritusprofessori Aatos Lahtisen mukaan: "Ylioppilastutkinto on ollut oleellinen tekijä suomalaisen sivistyksen luomisessa. Kaikille yhtäläisenä tutkinto on samalla toiminut sosiaalisen nousun väylänä antamalla lahjakkaille säätyperästä riippumatta mahdollisuuden osallistua suomalaisen yhteiskunnan ja kulttuurin luomiseen ja kehittämiseen".

Yhteiskunta on muuttunut huikeasti 170 vuodessa. Myös ylioppilastutkinto on kehittynyt säilyttääkseen sivistyksellisen merkityksensä muuttuvassa yhteiskunnassa. Tutkinnosta on tullut lukion päättötutkinto, joka mittaa lukiossa saavutettuja tietoja, taitoja ja kypsyyttä. Samalla se on tärkeä lukio-opetuksen arviointiväline. Tutkinto antaa yleisen korkeakoulukelpoisuuden. Tutkinnon merkitys yliopistojen ja korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa on nykyään jälleen lisääntymässä.

Ylioppilaiden määrä on kasvanut huimasti. 1850-luvulla ylioppilaita tuli vuodessa noin sata, vuonna 1920 noin tuhat ja vuonna 1950 noin 4000. Tästä lähtien ylioppilaiden määrä alkoi voimakkaasti kasvaa. 2000-luvun alussa tutkinnon suoritti noin 35000 kokelasta vuodessa eli yli puolet ikäluokasta.

Jatkuvasti muuttuva tutkinto

Alkuaan ylioppilastutkinnon kokeet olivat suullisia. Vuoden 1852 statuuteissa säädettiin ensi kertaa kirjallisista kokeista suullisten rinnalle. Tutkinto suoritettiin kuitenkin kokonaan yliopistolla. Kirjalliset kokeet siirtyivät lukioihin vuonna 1874. Suulliset kokeet lakkautettiin vasta vuoden 1919 asetuksella. Pakollisiksi säädettiin silloin viisi koetta: äidinkielen koe, toisen kotimaisen kielen koe, vieraan kielen koe, matematiikan koe sekä uutena kokeena reaalikoe.

Erityisiä sotilasylioppilaskirjoituksia järjestettiin 1940-luvulla. Niissä oli vain kolme pakollista koetta: äidinkielen koe, vieraan kielen koe ja joko matematiikan koe tai reaalikoe. Vuoden 1947 asetuksessa vakinaistettiin valinta matematiikan ja reaalikokeen välillä, jolloin pakollisten kokeiden määrä putosi neljään. Samalla sallittiin ylimääräisten kokeiden suorittaminen.

Vuonna 1994 sallittiin tutkinnon suorittaminen ajallisesti hajautettuna, korkeintaan kolmella peräkkäisellä tutkintokerralla. Hajauttaminen on saavuttanut suuren suosion. Nykyisin kaksi kolmasosaa kokelaista hajauttaa tutkinnon.

Vuoden 1994 uudistusehdotukseen sisältyi ylioppilastutkinnon rakenteen uudistaminen. Vuodesta 1995 alkaen järjestettiin opetusministeriön päätöksellä ylioppilastutkinnon kokeilu, jossa tutkinnon rakenne oli normaalitutkintoa hiukan valinnaisempi. Tutkinnon rakenteeseen kuului neljä pakollista koetta sekä kokelaan valinnan mukaan ylimääräisiä kokeita. Rakennekokeilun mukaisesti tutkintoa suorittavat kokelaat osallistuivat ylioppilaskirjoituksiin ensi kerran keväällä 1996. Uudistettu rakenne antoi opiskelijoille nykyistä paremmat mahdollisuudet osoittaa erityisosaamistaan.

Kokeiltu tutkinnon rakenne vahvistettiin koskemaan kaikkia lukiolaisia 2005 ja samana vuonna vahvistettiin myös reaalikokeen uudistus. Reaaliaineissa järjestetään nykyisin erilliset kokeet uskonnossa, elämänkatsomustiedossa, psykologiassa, filosofiassa, historiassa, yhteiskuntaopissa, fysiikassa, kemiassa, biologiassa, maantieteessä ja terveystiedossa. Reaaliaineiden kokeissa on oppiainerajat ylittäviä tehtäviä.

Äidinkieli ainoa kaikille pakollinen

Kaikille pakollisena kokeena on äidinkielen koe, jonka voi suorittaa suomen, ruotsin tai saamen kielellä. Äidinkielen lisäksi kokelas valitsee seuraavista neljästä kokeesta kolme muuta pakollista koettaan: toisen kotimaisen kielen koe, vieraan kielen koe, matematiikan koe ja reaalikoe.

Äidinkielen koe on alusta alkaen eli vuodesta 1852 kuulunut tutkintoon pakollisena kokeena. Äidinkielen kokeen asema on ollut vahva. Vuoteen 1971 asti hylätty suoritus äidinkielen kokeessa merkitsi samalla hylätyksi tulemista ylioppilaskirjoituksissa. Vuodesta 1970 äidinkielessä on järjestetty kaksi koetilaisuutta. Vuodesta 1992 lähtien kokelaille tarjottiin ensimmäisellä koekerralla aineistopohjaisia tehtäviä ja toisella koekerralla perinteisiä otsikkotehtäviä. Arvosana määräytyi paremman koesuorituksen perusteella.

Vuodesta 1994 alkaen äidinkielen koe on järjestetty myös saamen kielessä. Pohjoissaamen kielessä äidinkielen kokeen on voinut suorittaa vuodesta 1994 alkaen, inarinsaamen kielessä vuodesta 1998 alkaen ja koltansaamen kielessä vuodesta 2012 alkaen.

Kokelas, jonka äidinkieli on muu kuin suomi, ruotsi tai saame, on vuodesta 1996 alkaen voinut äidinkielen kokeen sijasta suorittaa suomi tai ruotsi toisena kielenä -kokeen. Kokelas on myös vuodesta 1996 alkaen voinut halutessaan suorittaa toisen kotimaisen kielen kokeen sijasta äidinkielen kokeen tässä kielessä.

Nykyinen äidinkielen koe on kaksiosainen. Vuosina 2007–2018 siihen kuuluivat tekstitaidon koe ja esseekoe. Syksystä 2018 alkaen äidinkielen kokeeseen kuuluvat lukutaidon koe ja kirjoitustaidon koe. Kokeet järjestetään eri koepäivinä ja äidinkielen arvosana määräytyy näissä kokeissa saadun painotetun pistesumman perusteella. Saamen kielessä järjestetään pelkkä kirjoitustaidon koe.

Matematiikan koe mukana alusta asti

Matematiikan koe on ollut yksi ylioppilastutkinnon pakollisista kokeista vuodesta 1852. Koe oli aluksi suullinen, joskin apuna sai käyttää liitutaulua. Matematiikan koe muuttui kirjalliseksi vuonna 1874. Kokeessa oli kymmenen tehtävää, joista tuli suorittaa vähintään kolme. Ratkaisemisessa sai käyttää apuna logaritmitauluja. Aluksi matematiikan koe oli kaikille samanlainen. Lyhyen matematiikan koe tuli mukaan vuonna 1901.

Ns. sotilasylioppilaskirjoituksissa 1940-luvulla matematiikka oli poikkeuksellisesti vaihtoehtoinen reaalikokeen kanssa. Vuoden 1947 ylioppilastutkintoasetus muutti tämän vaihtoehtoisuuden pysyväksi. Matematiikan osittaiseen pakollisuuteen palattiin vuonna 1962 säätämällä pitkän matematiikan koe pakolliseksi niille, jotka olivat lukeneet aineessa vähintään 15 viikkotunnin kurssin. Kummassakin kokeessa oli 1960-luvulle asti kymmenen tehtävää. Tämän jälkeen tuli muutamiin tehtäviin vaihtoehtoja erilaisten oppimäärien vuoksi. Lyhyen matematiikan kokeessa soveltavien tehtävien määrä lisääntyi voimakkaasti 1990-luvulla. Vuonna 1996 palautettiin valinnaisuus niin täydellisenä, että kokelas sai lukemastaan oppimäärästä riippumatta valita vapaasti joko pitkän tai lyhyen matematiikan kokeen tai reaalikokeen.

Sekä pitkän että lyhyen matematiikan kokeet uudistettiin vuonna 2000 ja 2016. Kummassakin kokeessa on nykyisin 13 tehtävää, joista saa käsitellä enintään kymmentä. Osassa koetta teknisten apuvälineiden käyttö on rajoitettu. Syksystä 2024 alkaen matematiikan kokeet muuttuvat jälleen, ja tehtävien määrä laskee hieman. 

Toisen kotimaisen kokeen historia

Toisen kotimaisen kielen koe tuli osaksi ylioppilastutkintoa vuonna 1874 pakollisena kokeena. Vain sotavuosina (1918, 1940, 1942), jolloin tutkintoa ei järjestetty, saattoi päästä ylioppilaaksi suorittamatta toisen kotimaisen kielen koetta. Tämän lisäksi vuosina 1944, 1945 ja 1946 järjestettiin poikkeukselliset sotilasylioppilaskokeet, jotka käsittivät vain kolme pakollista koetta: äidinkielen kokeen, vieraan kielen kokeen ja vaihtoehtoisesti joko matematiikan kokeen tai reaalikokeen. Ruotsinkielisissä kouluissa saattoi vieraan kielen kokeen vaihtaa toisen kotimaisen kielen kokeeseen. Toisen kotimaisen kielen koetta on uudistettu samalla lailla kuin vieraan kielen kokeita. Vuodesta 1965 kokeiltiin vaihtoehtoisena neliosaista koetta. Se käsitti osan opetuskieleen suoritettavasta käännöstehtävästä, asianomaiseen kieleen suoritettavan tehtävän, kieliainekseen liittyviä kysymyksiä sekä lyhyen kirjoitelman. Koe muutettiin 1972 kolmiosaiseksi: tekstin ymmärtämisen osa, lyhyt kirjoitelma ja kuullunymmärtämisen koe.

Viisikymmentä vuotta kuullunymmärtämistä

Vieraan kielen puheen ymmärtämistä on mitattu ylioppilaskirjoituksissa viisikymmentä vuotta. Kokeiluna vuonna 1972 alkanut käytäntö vakinaistettiin 1974. Vieraan kielen koe on 170 vuodessa muuttunut monipuolisemmaksi ja nykyinen koe sisältää paljon erilaisia tehtävätyyppejä. Opiskelijan oman tuottamisen osuutta on myös lisätty.

Tutkinto sisälsi jo vuonna 1852 vieraan kielen kokeen. Äidinkielen ja suullisten kokeiden lisäksi kokelaan tuli suorittaa käännös äidinkielestä latinaan tai muuhun vieraaseen kieleen. Vuoden 1874 keisarillisessa julistuksessa vieraan kielen kokeesta säädettiin seuraavaa: "Ilman pahanlaisia kieliopillisia virheitä tehty käännös oppilaan äidinkielestä latinaksi, kuitenkin niin, että ne jotka eivät ole läpikäyneet yleistä lyseota, jossa latina on pakollinen oppiaine, ovat oikeutetut vaihtamaan viimemainitun kielen venäjän, saksan tahi ranskan kieleen." Kielikokeissa sai käyttää sanakirjoja apuna. 170 vuotta sitten vieras kieli oli useimmiten latina. Saksa oli suosituin kieli 1900-luvun alkupuolella. Nykyisin valtaosa kokelaista suorittaa englannin kielen kokeen.

Vuoden 1919 asetus antoi kokelaille mahdollisuuden suorittaa vieraan kielen kokeeseen varatun ajan kuluessa useiden kielten kokeita. Kokeessa oppilaan piti valintansa mukaan kääntää saksan, ranskan tai englannin kielestä opetuskieleen tai opetuskielestä vieraaseen kieleen. Toisen kotimaisen kielen ja vieraan kielen (englanti ja saksa) kokeessa kokeiltiin vuodesta 1965 vaihtoehtoisena neliosaista koetta. Se käsitti osan opetuskieleen suoritettavasta käännöstehtävästä, asianomaiseen kieleen suoritettavan tehtävän, kieliainekseen liittyviä kysymyksiä sekä lyhyen kirjoitelman. Koe muutettiin 1972 kolmiosaiseksi: vieraskielisen tekstin ymmärtämisen osa, lyhyt kirjoitelma ja kuullunymmärtämisen koe. Kokeilukäytäntö muutettiin asetuksella 1974 koko maata koskevaksi.

Lyhyeen oppimäärään perustuva vieraan kielen koe toteutetaan latinan, englannin, saksan, ranskan, venäjän, saamen, espanjan, italian ja portugalin kielissä. Klassinen kreikka oli myös kielivalikoimassa vuoteen 2002 asti. Espanjan kielen kokeeseen kuullunymmärtämisen osuus tuli vuonna 1997 ja italian kielen kokeeseen vuonna 2000.

Digitalisaatio tuo lisää mahdollisuuksia tutkinnon kehittämiseen

Digitalisaatio on kehittynyt valtavin harppauksin koko 2000-luvun. Pääministeri Kataisen hallituksen ohjelman mukaisesti lautakunta alkoi valmistella tieto- ja viestintätekniikan käyttöönottoa ylioppilastutkinnossa. Uudistuksen tavoitteena oli parantaa opetussuunnitelman tavoitteiden saavuttamisen arviointia: Uuden tekniikan katsottiin mahdollistavan tutkinnon ja tehtävien kehittämisen enemmän tiedonhakua, tiedonhallintataitoja ja kokelaan ajattelutaitojen kypsyyttä mittaaviksi. Lukioita haluttiin myös kannustaa tietotekniikan hyödyntämiseen opetuskäytössä. Ylioppilastutkintolautakunnan esiselvityksen valmistuttua tammikuussa 2013 käynnistyi sähköisen tutkinnon kehittämishanke Digabi myöhemmin samana vuonna.

Ensimmäiset digitaaliset kokeet järjestettiin syksyllä 2016. Silloin suurin osa tutkinnosta tehtiin vielä perinteisesti paperille, mutta digitaalisessa koejärjestelmässä suoritettiin filosofian, maantieteen ja saksan pitkän ja lyhyen oppimäärän kokeet eli noin viisi prosenttia tutkintokerran kokeista. Kevään 2019 tutkinto oli ensimmäinen täysin paperiton tutkinto, jossa kaikki kokeet järjestettiin digitaalisesti. Digitaalista ylioppilastutkintoa kehitetään jatkuvasti, ja seuraava kehitysloikka on USB-tikuista luopuminen muutaman vuoden kuluttua.

Digitaalisuuden tavoitteet ovat jo monelta osalta täyttyneet: erilaisia videoita ja muita digitaalisia aineistoja hyödynnetään laajasti. Myös suullisten kokeiden ottamisesta osaksi kielten kokeita käydään keskustelua. Jos näin käy, yksi ympyrä tutkinnon 170-vuotisessa historiassa sulkeutuu.

Rakenneuudistus lisäsi tutkintoon vaadittavien kokeiden määrää

Viimeisin iso muutos ylioppilastutkinnon historiassa on tutkinnon rakenteen uudistus kevään 2022 tutkinnosta alkaen. Uudistus säilytti kokeiden laajan valinnaisuuden, mutta nosti tutkintoon vaadittavien kokeiden määrän neljästä viiteen. Kaikkien kokelaiden on edelleen sisällytettävä tutkintoonsa äidinkielen ja kirjallisuuden koe. Lisäksi tutkintoon on sisällytettävä vähintään neljä eri koetta vähintään kolmesta seuraavasta ryhmästä: matematiikka, toinen kotimainen kieli, vieras kieli ja reaaliaine.