Suomen pelätyin lautakunta
”Suomen pelätyin lautakunta kokoontuu jälleen”, uutisoi Helsingin Sanomat vuonna 1968, eikä ehkä ollut kaukana totuudesta. Lähes 50 vuotta myöhemmin Suomen Kuvalehden toimittaja jakoi saman ajatuksen (SK 49/2016): ”Vuosien saatossa oppilaat ja opettajat tasapuolisesti ovat oppineet pelkäämään lautakuntaa.” Ylioppilastutkintolautakunnalla ja sen apujäsenillä, sensoreilla, on tiukka maine. Lautakunnan ei voi sanoa herättävän kokelaiden keskuudessa kovinkaan lämpimiä ajatuksia. Kunnioitusta ehkä, pelkoa varmasti. Mutta sympatiaa, sitä ei ole kokeita korjaaville sensoreille juurikaan herunut.
Ylioppilastutkintolautakunta on koko olemassaolonsa ajan vastannut tutkinnon järjestämisestä. Käytännössä se tarkoittaa muun muassa päivä- ja viikkokausia kestävää koetehtävien hiomista, satojen hakemusten käsittelyä, tuhansien koepakettien postittamista kouluille, satojentuhansien koevastausten korjaamista, pikkutarkkaa pisterajojen kalibroimista ja lopulta todistusten tulostamista niitä odottaville upouusille ylioppilaille. Ja kun todistukset vihdoin lähtevät postiin, alkaa sykli alusta.
1920-luvulla tutkinnon pyörittämiseen liittyviä vastuita hoiti 12-henkinen lautakunta, jonka yksi jäsen toimi myös sihteerinä. Helsingin yliopiston tiloissa toimineella lautakunnalla oli käytössään yksi laskukone, yksi kirjoituskone ja yksi puhelin. Kokelasmäärän tasaisesti kasvaessa tarvittiin lisää tekijöitä työtaakkaa jakamaan, jolloin apujäseniä voitiin valita sensoreiksi lautakunnan ulkopuolelta. Sensoreiden alati kasvavaa työmäärää kuvaili Helsingin Sanomat 1960-luvulla seuraavasti: ”Työpaine tuntuu jo tässä vaiheessa lautakunnan jäsenistä rasittavalta, mutta kirjoitusten saavuttua kouluista se nousee muutaman ilmakehän verran.”
Kiirettä kuvannee myös se, että työlleen omistautunut sihteeri (virassa 1922-1962) Felix Iversen asui hektisimpinä aikoina lautakunnan ainoan työhuoneen alkovissa ja työskenteli yökaudet kokeiden parissa. Nykyään tutkinnon toimeenpanosta huolehtii 26-jäseninen lautakunta ja noin 400 apujäsenen joukko, sekä 28 virkamiehen kanslia ja aika monta tietokonetta. Vaikka sensoreiden määrä on kasvanut satapäiseksi, saattavat yöunet jäädä kokeiden aikaan edelleen lyhyiksi. Siitä voi käydä lukemassa lisää täältä.
Suurimman huomion lautakunnan työskentelystä on vienyt juuri kokeiden korjaaminen, ja siitä johtuu myös lautakunnan pelottava maine.
Kriittisimpien äänien mukaan suorituksia arvostelevat tuntemattomat, kenties koulun arjesta vieraantuneet sensorit. Näitä epäilijöitä rauhoittanee tieto, että sensorikunnassa on mukana päätoimisia opettajia, siis kokeneita lukion arjen asiantuntijoita. Kun ylioppilastutkintoa halutaan käyttää enenevässä määrin valintakokeena seuraavalle asteelle, on perusteltua, että lautakunnassa on niin ikään vahva korkeakoulujen edustus.
Koko Suomen itsenäisyyden ajan ylioppilastutkinnon on ollut tarkoitus mitata lukion opetussuunnitelman mukaisten tietojen ja taitojen omaksumista. Opiskelu ja oppiminen tapahtuu lukioissa, mutta suomalainen ylpeyden aihe, koulutuksen yhdenvertaisuus, edellyttää niistä riippumatonta arviointia. Se on ennen kaikkea kokelaan oikeusturvan mukaista, minkä Helsingin Sanomissa esitelty tapaus vuodelta 1968 osoittaa:
”Opettajien arvostelutyö ei myöskään aina ole päivänvalon kestävää. Kerrotaan tarinaa uskonnon lehtorista, joka antoi erään ylioppilaskokelaan kirkkohistorian vastauksesta kaksi pistettä.
Lautakunnassa kokeneen tarkisti eräs professori – nykyinen piispa – jonka mielestä kyseinen vastaus oli varsin johdonmukainen ja pätevä. Hän antoi siitä viisi pistettä kuudesta mahdollisesta.
Professoria jäi kuitenkin kaivelemaan opettajan antamat kaksi pistettä. Niinpä hän soitti lehtorille ja pyysi perusteluja arvosteluun.
Opettajan puolustus oli: ”Jos herra professori tuntisi tämän pojan, ei herra professorikaan antaisi kuin kaksi pistettä…””
