Spes patriae

Suomi on koulutuksella rakennettu maa. 1860-luvun kansakouluasetuksen myötä koulutielle päätettiin kutsua kaikki ja ylioppilaaksikin saattoi kirjoittaa syntyperästä riippumatta. Laajalla koulusivistyksellä Suomi haluttiin nostaa kansakunnaksi kansakuntien joukkoon. Koulunpenkkiä kuluttamalla ylioppilaille kertyi tietoa ja taitoa, jolla Suomea luotsattiin kohti modernia, tasa-arvoista ja demokraattista yhteiskuntaa. Euroopan suurkaupungeissa levinneestä kansallisuusaatteesta innostuneet ylioppilaat työskentelivät myös suomalaisuuden löytöretkeilijöinä.

Suomalainen identiteetti löydettiin yhteisestä historiasta, kansankielestä, perinteistä, kansantaruista, luonnosta ja rakkaista maisemista, joita taltioitiin kansallisromanttisessa hengessä. Taiteilijat, arkkitehdit, kirjailijat ja säveltäjät pystyttivät suomalaisuuden paalut, joihin orastavan kansallistuntonsa löytänyt kansa saattoi nojata. Ylioppilaat vaalivat maakuntien tapoja osakunnissa, kokosivat kulttuuriperintöä ja juhlivat suomalaisuutta kasvavin äänenpainoin. Venäläistämistoimenpiteiden aikaan ylioppilaat hiihtivät ympäri maan keräten satojatuhansia nimiä Venäjän suuriruhtinaalle luovutettuun, Suomen autonomiaa puolustaneeseen adressiin. Vuosisadan vaihteessa ylioppilaat osallistuivat aktiivisesti yhteiskunnalliseen keskusteluun suomalaisuudesta, itsemääräämisoikeudesta ja itsenäisyydestä.

Sata vuotta sitten ylioppilas oli itsenäisen Suomen toivo. Näissä valokuvissa ylioppilaat on kuvattuna kansallisromanttisissa tunnelmissa suomalaisuuden näyttämöillä: pellon laidalla, järven rannalla, koivikon keskellä ja perheensä ympäröimänä.

Kuvat: Anne Hatva-Jokisen kotiarkisto.