”Sitter verkligen studentmössan på mitt huvud?”
Hur många har lovat att bränna upp den tyska grammatikboken eller matteböckerna efter att de lämnat skolbänken? Räck upp en hand! Och hur många medger att de kallade provgranskarna för mindre smickrande namn eller ifrågasatte hela censorskårens professionalism? Och hur många minns den frihet och värme som bubblade under den studentmössa som man precis hade satt på huvudet i maj? I bästa fall är att bli student en förnuftets seger och en känslornas fest, där anspänning (ren och skär smärta) och förväntning (plågsam ovisshet) byts ut mot stolthet över ett väl utfört arbete.
Känslorna förknippade med att få på sig studentmössan har beskrivits av författaren, översättaren och forskaren Tyyni Tuulio (f. Haapanen) i verket Nuoruuden maa. Tuulio tog studentexamen innan Finland blev självständigt, då det fortfarande ingick ett muntligt förhör i proven och man fick komma och höra resultaten i Helsingfors universitets festsal. Även om examens uppbyggnad har hunnit ändras många gånger på hundra år känner man fortfarande igen känslan.
”Ja nyt minun täytyy kertoa tuosta elämäni kenties ihanimmasta kokemuksesta, ylioppilaaksi-tulosta”, kirjoitan Hannalle, joka vaasalaisena sai lakkinsa myöhemmin kuin me helsinkiläiset. ”Paras alottaa siitä hetkestä, jolloin pitkänä mustana, arkana jonona meidän luokka astui yliopiston kansliaan, jonka seiniltä kaikki vanhat piispat katselivat, ja jossa pöydän päässä istui yliopiston rehtori harmaana ja kunnianarvoisena. Ilmoittautumien sujui hyvin, rehtori oli ystävällinen ja kiitti luokkaamme onnistumisista kirjoituksissa. Illalla tultiin kuulemaan tenttijärjestystä, ja jo seuraavana päivänä oli ensimmäinen tentti, uskonnon. Tentti oli vallan vaaraton. Professori Stenji, vanha ukko, kysyi meiltä lempiaineestaan, kasteesta, melkein koko ajan. Kysyi muun muassa: Voiko neiti Haapanen sanoa kirkkokunnan, jolla on enemmän kuin kaksi sakramenttia? Toinen oli matematiikka – myöskin vaaraton. (Olin luvannut pyhästi polttaa geometriani kohta kun olin tullut ylioppilaaksi, mutta kävi sääliksi enkä hennonnutkaan.) Kielitentistä selviydyimme myös koko hyvin – ranska, saksa ja englanti tentittiin yhdessä, mutta pahin oli historia. Meillä oli se viimeisenä lauantaina ½ 2. Crohns, ivallinen, ilkeä, nauttii piinatessaan, kysyy ihan sikin sokin kaikista ajoista, mutta ei sentään näytä antavan prolongeja, sillä meidän sakissa muutamat tytöt puhuivat pöyristyttäviä tyhmyyksiä, mutta läpi menivät.”
En yritä kuvailla Hannalle, miltä tuntui istahtaa Hakaniemen torilla raitiovaunuun – se taisi olla kesävaunu, tuo Kukan päivä oli harvinaisen kaunis ja lämmin – ja ajaa yliopistoa kohti lakkia hakemaan. Nikolainkadun (Snellmaninkadun) mäessä vaunu tuntui laulavan
Ja mun on kuin mun murheeni onnea ois.
En tiedä onko tuota Koskenniemen runoa sävelletty, luultavasti tämä säe soi omalla melodiallani. Mutta Hannalle vakuutan että se hetki on kauhea, jolloin oli kokoonnuttu yliopistolle kuulemaan tuomio. ”Tytöt ja pojat seisovat vapisten, toiset punaisina, toiset kalpeina, mikä pelkää prolongeja itselleen, mikä ystävilleen, ja järkähtämättömänä kaikuu tuomarin ääni.”
Ikkunasta näki torille, jonne ihmisiä kertyi kukkatötteröitä käsissään. Se tuntui melkein kaamealta. ”No, meiltä ainakin kaikki pääsivät. Ja sitte rynnätään vestibyyleihin, joissa lakit odottavat.”
”Alas portaita yläkerroksesta, oven eteen odottamaan, ovi aukeaa ja…ja…ulkona odottaa koko maailman ihanuus, ruusuja sataa, eläköönhuudot kaikuvat. Me olemme illan sankareita.”
Tuulio, Tyyni (1967) Nuoruuden maa. Porvoo : WSOY.
Bild: Helsingfors universitetsmuseum.
